Moninaisuus ja oppiminen kaupunkisuunnittelussa

Kaupunkitutkimuksen päivät järjestettiin Tampereella 7.–8.5.2026. Sain olla järjestämässä työryhmää “Diversity and Learning in Urban Planning: Expanding Planning Horizons”, jossa pohdittiin, miten suomalainen suunnittelu ja suunnitteluinstituutiot voivat oppia ja samalla vastata kasvavaan kulttuuriseen moninaisuuteen. Työryhmää järjestivät kanssani Sherry Ghasemi LAB University of Applied Sciencesta sekä Heli-Maija Nevala ja Ivone Arazo Espoon kaupungilta.

Ajatus työryhmästä syntyi kokemuksistamme käytännön suunnittelutyöstä ja -organisaatioista sekä Suomessa että muualla. Monikulttuuristuvissa kaupungeissa tarvitsemme yhä moninaisempaa osaamista, erilaisia lähestymistapoja ja kulttuurista ymmärtämistä.

Toisaalta muualta tänne tulleet ja muualla kouluttautuneet osaajat, kuten Sherry ja Ivone, havaitsevat järjestelmässämme asioita, joita voi olla vaikea hahmottaa systeemissä kasvaneelle ja aina täällä työskennelleelle. Nämä havainnot liittyvät esimerkiksi koulutukseen, siihen miten toteutamme (tai emme toteuta) osallistuvan suunnittelun ihanteita sekä siihen, miten vastaamme haasteisiin, joiden kanssa muualla on kamppailtu pitkään, mutta joita täällä vasta pohditaan.

Olimme todella ilahtuneita esitysehdotusten määrästä – saimmekin järjestettäväksemme tuplasession. Kokonaisuus sisälsi sekä teoreettisempia lähestymistapoja että kokemuksia suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa työskentelystä, erityisesti tänne muualta tulleiden suunnittelijoiden näkökulmasta.

Seuraavassa joitakin oivalluksia esityksistä ja loppupaneelikeskustelusta.

Sessio 1 – Teoreettiset perusteet

Tutkijat Hanna Mattila ja Tiina-Riitta Lappi osoittivat, miten suomalaiset suunnittelijat navigoivat kommunitaaristen taipumusten – kuten hyvinvointivaltion kulttuuristen ihanteiden ja normatiivisen perhe-elämän uusintamisen – ja liberaalin lupauksen neutraaleista perushyödykkeistä välillä.

Keskeinen havainto oli, että suunnittelijat uskovat tekevänsä hyviä ympäristöjä kaikille, mutta ymmärtävät samalla, ettei valmista reseptiä ole. Suunnittelijat siis tunnistavat moninaisuuden – ei ole enää niin, että samanlaiset suunnittelijat ajattelisivat suunnittelevansa samanlaisille ihmisille.

Haasteeksi nousee kuitenkin, miten kysyä tulevaisuuden osallisilta ja miten tavoittaa erilaiset osalliset. Suunnittelijoilla on kokemus, ettei kaikkia tarpeita ole mahdollista kattaa nykyisellä systeemillä. Lisäksi syntyy jännite siitä, että suunnittelijat puhuvat kaavoituksesta, kun taas osalliset puhuvat käytännössä yhteisösuunnittelusta (community planning), vaikka eivät tätä termiä käyttäisikään. Käsitykset siitä, mitä kaupunkisuunnittelu on, eroavat siis perustavanlaatuisesti.

Arkkitehti, kaupunkisuunnittelija ja väitöskirjatutkija Mari Jaakonaho tarkasteli esityksessään hallinnollisten rakenteiden, adaptiivisen toiminnan ja mahdollistavan johtajuuden ilmenemistä kaupunkisuunnitteluorganisaatioissa sekä niiden välisiä jännitteitä arjen työssä. Kaavoituksen johtamista on tutkittu Suomessa vähän.

Hänen keskeinen ajatuksensa on, että jos lainsäädäntö ei muutu moninaisuutta paremmin huomioon ottavaksi, muutos tapahtuu organisaatioissa – ei yksittäisten suunnittelijoiden, vaan johtamisen kautta. Kuitenkin epämuodolliset adaptiiviset käytännöt ovat vahvoja suunnitteluorganisaatioissa: tuki haetaan kollegoilta, ei niinkään esihenkilöiltä. Mahdollistava johtaminen kytkee kuitenkin harvoin tällaisia käytäntöjä osaksi rakenteita. Hallinnollinen kuormitus ja resurssipaineet estävät uusien toimintatapojen juurruttamista. Tarvittaisiin mahdollistavaa johtamista sillaksi hallinnollisten rakenteiden ja adaptiivisen toiminnan välille.

Mari Jaakonaho esittelee, miten hallinnollinen kuorma ja resurssipaine estävät uusien toimintatapojen juurruttamisen. Tarvitsemme mahdollistavaa johtamista siltana hallinnollisten rakenteiden ja adaptiivisen toiminnan välillä.

Oliver Schulte-Tigges puolestaan kysyi, miksi rationaalis-komprehensiivinen malli yhä dominoi. Hänen tutkimuksensa tarkastelee, miten kunnallinen kaupunkisuunnittelu vastaa kompleksisuuden, muutoksen ja poliittisen moniarvoisuuden lisääntymiseen. Lähtökohtana on havainto, että komprehensiivis-rationaalinen suunnittelumalli säilyttää vahvan institutionaalisen asemansa, vaikka toimintaympäristö edellyttäisi laajempaa näkökulmien kirjoa ja reflektiivisempää otetta.

Viimeisenä kaupunkisuunnittelija Ivone Arazo veti yhteen Kolumbian moninaista suunnitteluinstrumenttien kokonaisuutta. Näiden avulla on saavutettu tuloksia esimerkiksi suunnittelun hyötyjen ja haittojen oikeudenmukaisessa jakautumisessa, sosiaalisessa asuntotuotannossa, segregaation hillinnässä ja osallisten edustavuudessa. Järjestelmä vaikuttaa suomalaisesta näkökulmasta edistyneeltä, mutta myös monimutkaiselta ja resursseja vaativalta. Opittavaa kuitenkin on – paljon!

Sessio 2 – Käytäntö ja kokemus

Toisen session aloitti muotoilija Pablo Riquelme, joka peräsi “vastuullista improvisaatiota” ja empatiaa. Yhteisöjä tulisi kohdella fasilitaattoreina, ei pelkkinä valmiiden ratkaisujen validoijina. Keskeinen viesti oli kysyä ihmisiltä “miksi” oletettujen tilallisten korjausten sijaan.

Ajatus on ajankohtainen erityisesti tilanteessa, jossa suunnittelun resurssit niukkenevat. Mitä tehdään, kun aikaa ja resursseja ei ole? Riquelme ehdottaa improvisaatiota yhtenä toimintastrategiana hitaampien keinojen rinnalle. Suomessa ongelmana on, että uutta ei uskalleta tehdä, koska niin ei ole aiemmin tehty. Tämä resonoi vahvasti ensimmäisen session teoreettisten havaintojen kanssa.

Arkkitehti ja väitöskirjatutkija Arpa Aishwarya vertasi nopeaa ja hidasta osallistiedon keruuta. Suomessa ollaan pitkällä suurten paikkatietoaineistojen keräämisessä, mutta keskeiset ryhmät – kuten muun kieliset tai maahanmuuttajat – jäävät usein niiden ulkopuolelle.

Hän viittasi Kontulan tapaustutkimukseen, jossa tietoa kerättiin bengalinkielisiltä yrittäjiltä kiertämällä liikkeestä toiseen. Keskeinen oivallus oli, että edustava data vaatii hitautta. Luottamus rakentuu ajassa: kuuntelemalla, kirjaamalla ja selittämällä, mihin tietoa käytetään. Samalla suunnittelujärjestelmää “käännettiin” ymmärrettävään muotoon. Vaikka suunnittelijoilla on kiire, monilla osallisilla on vielä suurempi kiire – siksi kohtaamiselle pitää tehdä tilaa.

Arpa Aishwarya vertaili esityksessään nopeaa ja hidasta osallistiedon keruuta. Edustava aineisto edellyttää myös hitautta!

Lopuksi kaupunkisuunnittelija Sherry Ghasemi jakoi kokemuksensa osallistuvasta kaupunkisuunnittelusta kotimaastaan Iranista. Suomessa hän on havainnut, että osallistuva suunnittelu kutistuu helposti “checklist-suunnitteluksi”. Iranissa puolestaan osallistuvaa suunnittelua ei virallisesti ole olemassakaan, mutta osallistamista käytetään esimerkiksi yleisen mielipiteen muokkaamiseen tilanteissa, joissa valmistellaan alueiden purkamista. Jos aitoa osallistuvaa suunnittelua haluaa viedä eteenpäin, täytyy osata toimia strategisesti ja ovelasti – saada hallinto ymmärtämään osallistuvan suunnittelun hyödyt.

Sherryn esittelemässä hankkeessa herätti huomiota se, että asukkailta kysyttiin, mitä he ovat valmiita itse tekemään projektissa voidakseen jäädä purku-uhan alla olevalle alueelle. Tämä on varsin erilainen ajattelutapa kuin Suomessa, jossa suunnittelu nähdään ehkä enemmän yhtenä yhteiskunnan palveluna. Tässä olisi meillä opittavaa myös resurssien näkökulmasta: miten osallistuvia prosesseja voidaan tehdä yhdessä osallisten kanssa.

Kolmas Sherryn esityksestä erityisesti mieleen jäänyt näkökulma oli välittävän fasilitoinnin tärkeys. Monikulttuurisessa ympäristössä toimittaessa ei riitä, että osaa kielen, vaan on ymmärrettävä myös kulttuurisia näkökulmia ja esteitä. Suunnittelijat ovat aina jossain määrin ulkopuolisia mennessään paikkoihin – vaikka kieli ja kulttuuri olisivat samoja. Siksi tarvitaan erilaisia välittäjiä suunnittelijoiden ja osallisten välille.

Sherry Ghasemi toi esiin, miten hän on toteuttanut osallistuvaa suunnittelua Iranissa.

Oivalluksia paneelista

Työryhmän opit koottiin yhteen paneelikeskustelussa, jossa nousi esiin useita osallistumisen kannalta olennaisia teemoja:

Organisaatioissa tarvitaan lisää joustavuutta ja avoimuutta uusille lähestymistavoille
Tarvitaan monenlaisia tulkkeja ja fasilitaattoreita, jotta monenlaiset ihmiset pystyvät osallistumaa ja saamme tarvitsemamme tiedon suunnitelmia varten
Yhteisön käsite puuttuu suomalaisesta suunnittelusta, jolloin osallisten tarpeet jäävät liian helposti sivuun.
Kansainvälisten osaajien kokemus on, että osallistuva suunnittelu on Suomessa usein tosiasiallisesti ylhäältä ohjattua, kun osallistuva suunnittelu tulisi tapahtua alhaalta ylös!

Kaikki tämä haastaa käsityksemme itsestämme vuorovaikutteisen suunnittelun edelläkävijänä.

Paneelissa pohdittiin myös resursseja: jos emme voi toteuttaa monimutkaisempia järjestelmiä, miten priorisoimme niukkoja resursseja? Lisäksi kieli tunnistettiin merkittäväksi esteeksi suunnittelukulttuuriin pääsylle – yliopistoihin tarvittaisiin enemmän englanninkielisiä kursseja suomalaisesta kaavoituksesta ja suunnittelukulttuurista ennen kuin suomenkieli on täydellisesti hallussa.

Yleisöstä nousi esiin kysymys siitä, suunnitellaanko Suomessa liian homogeenisia ympäristöjä, koska emme tunnista riittävästi erilaisuutta. Keskeinen kysymys kuuluukin: kysymmekö oikeita kysymyksiä? Segregaatio on tästä hyvä esimerkki. Suomessa se ymmärretään usein eri tavoin kuin muualla, ja se typistyy helposti etniseksi kysymykseksi, vaikka ilmiö liittyy myös esimerkiksi sosioekonomisiin eroihin ja kantaväestön sisäisiin rakenteisiin.

Paneelimme johtopäätös on, että oikeita kysymyksiä ei voi määrittää etäältä. Ne löytyvät vain menemällä ihmisten pariin.